Elenan ääni

Tarina, jonka haluan tässä kertoa sinulle, kertoo muistoista ja mauista. Mauista, jotka tuovat mieleen kuvia menneestä. Se on tarina suuresta kodista nimeltä Giareto ja vie meidät aikaan, jolloin kadut nimettiin rakennusten mukaan.

Vuonna 1977 isoäitini osti talon Reggion kukkuloilta yhdessä veljiensä ja sisartensa kanssa. Se oli vanha, ränsistynyt maalaistalo, joka ei aavistanut kohtaloaan eikä sitä, että siitä tulisi aikaa kestävien muistojen vaalija.

Jokaisella perheenjäsenellä oli oma nurkkauksensa vajassa hoidettavanaan, ja jokainen osallistui omalla tavallaan: miehet tekivät töitä ja naiset laittoivat ruokaa, molemmat aamunkoitosta iltahämärään. Me lapsetkin autoimme omalla pienellä panoksellamme.

Varhain aamulla tortellinien liemi laitettiin liedelle, tuttu maanviljelijä toi tomaatit seuraavan vuoden säilykettä varten, ja lapset pesivät niitä pihalla varoen mehiläisten pistoja ja veteen putoamista. Emme tosin olleet kovin varovaisia, ja päädyimme veteen useammin kuin osaisit kuvitella.

Äitini valmisti majoneesin hiirenhiljaisuudessa, kuten taikausko edellytti, jotta se ei juoksettuisi. Minä kaadoin öljyä juuri oikealla tavalla, minulle opetettuun hitaaseen tahtiin, samalla kun äiti sekoitti majoneesia rauhallisesti.

Kun suljen silmäni, kuulen yhä: ”Elena, tule tänne, täällä on juustoa raastettavaksi!”

Vanhat raastimet olivat suuria ja raskaita käyttää, ja sormiaan piti varoa. Parmigiano Reggiano oli hyvin tärkeä, ja sitä laitettiin jokaiseen ruokaan: tortellinien liemeen, alkupaloihin salamin rinnalle, erbazzonen taikinaan, sillä kuten Giaretossa sanoimme: ”Kun sinulla on Parmigiano Reggianoa, sinulla on kaikki mitä tarvitset.”

”Joko riittää?” kysyin, mutta vastaus oli aina ei, sillä perheemme oli suuri eikä juustoa ollut koskaan tarpeeksi kolmellekymmenelle hengelle. Aina oli myös lapsia hoidettavana, sillä he eivät lakanneet itkemästä. Työ venyi, koska välillä raastettiin vähän, välillä syötiin vähän. Miten olisinkaan voinut vastustaa kiusausta?

Meille lapsille uskottiin toinenkin yhtä tärkeä tehtävä: tortellinien sulkeminen. Pastapalat kiedottiin pienten sormiemme ympärille. Tämä oli nuorimpien lasten tehtävä, sillä mitä pienemmät sormet, sitä siistimmät tortellinit. Työ vaati kärsivällisyyttä, ja omani loppui pian, joten palasin raastamaan al furmai -juustoa. Ei ihme, että nykyään käytämme monitoimikonetta.

Eräänä päivänä Giareto oli viimein valmis. Jokaisella perheellä oli oma asuntonsa, mutta jaoimme kaikki yhden keittiön, joten laitoimme edelleen ruokaa yhdessä ja söimme yhdessä. Keskustelimme resepteistä, noudatimme sääntöjä mutta teimme myös poikkeuksia ja sovittelimme, kun yksimielisyyden saavuttaminen tuntui mahdottomalta.

Giareton keittiössä kaikki säännöt ja mielipiteet kohtasivat. Vuosia myöhemmin serkkuni jopa meni täällä naimisiin. Hän lähti muutamaksi päiväksi uudesta kodistaan Romaniasta muistellakseen niitä lihapaisteja ja vihreitä kastikkeita, tortellineja, leikkeleitä ja tietenkin Parmigiano Reggianoa.

Hyvästä mausta syntyy hyvä muisto, ja nämä muistot mielessäni laitan nykyään ruokaa perheelleni ja ystävilleni. Näiden ruokien mukana tuon pöytään muistoja naarmuuntuneesta sormesta, aurinkoisesta päivästä ja yhteenkuuluvuuden tunteesta, jonka vain ruoka voi meille antaa, jos pysähdymme huomaamaan sen.

Tekijät:
Teksti: Carlotta Fiore
Kuva: Diego Rosselli